En minä tätä blogia ole unohtanut. En vain ole saanut itsestäni irti mitään kirjoittamisen arvoista. Elämä junnaa edelleen paikoillaan. Yliopisto, kämppä, yliopisto, kämppä, viikonlopuksi vanhempien luo, sunnuntaina kämpille, maanantaina yliopistolle ja sama rundi alusta. Opiskelu on kyllä mukavaa, en minä sillä, mutta jonkin sortin elämäkin olisi siinä jossain sivussa ihan kiva.

Haalaribileet tuossa taannoin menivät täysin överiksi. Tiesin jo ensimmäistä siideriä juodessani, että mopo karkaa käsistä, ellen pysy kokis- ja vesilinjalla, mutta idioottina sitten jatkoin etyylialkoholijohdannaisten parissa. Prkl. Onneksi minulla oli sentään sen verran järkeä mukanani, etten lähtenyt Teekkarin mukaan yöksi Teekkarighettoon. Jälkikäteen olen melko ylpeä siitä, että osasin sanoa: "Ei", mutta taksitolpalla kyllä otti päähän ihan kiitettävästi.

Iso J. pysyttelee edelleen piilosalla. Kurkkasin sängyn alle, mutta ei ollut sielläkään, eikä edes kirjahyllyssä. Ison Kirjan sivuiltakaan en löytänyt lohtua, vaikka Uuno Kailas siihen suuntaan vihjaakin runossaan Riemulaulu.


Ja katso, eräänä päivänä, kun
minun tuli niin vaikea olla,
minä avasin vanhan raamatun.
Minun oli niin vaikea olla.

Ja ne kertoivat lehdet keltaiset
tarun, säilyvän ajasta aikaan.
Oli tulta ne suuret kirjaimet,
ne loistavat ajasta aikaan.

Sillä pätsiin pantu palamaan
oli kolme pyhää miestä.
Ja he lauloivat riemulauluaan,
ne kolme pyhää miestä.

Tulen halki he kävivät, voittajat,
ei kajonnut liekki heihin.
He riemulaulua lauloivat,
eikä liekki kajonnut heihin.

Olin lukenut muutaman lauseen, kun
minun tuli niin autuas olla.
Minä suljin sen vanhan raamatun.
Minun oli niin autuas olla.

(Uni ja Kuolema, 1931)
Nyt aion päivitellä virallisemman blogin (ts. blogin, jonka osoitteen annan kavereilleni unohtaen taktisesti mainita tästä yhtään mitään. Uskonnollinen angstaaminen ei ole coolia.) ja kipaisen hakemaan kaupasta namusia, jotta jaksan tehdä nuo tälle päivälle jääneet tehtävät.